Hiljaisuuden puolustus
Ihmisiä, jotka sanovat ääneen sen, mitä kaikki ajattelevat tai onnistuvat kiteyttämään olennaisen ympäröivästä todellisuudesta, on helppo ihailla (tai vihata niiden, jotka eivät pysty sitä vastaanottamaan.) Maailma tarvitsee "totuudentorvia", jotka elävästi ja nopeasti reagoivat ympäristön muutoksiin ja tekevät siitä tarkkoja impulssinomaisia havaintoja. Niin kuin nyt Pikku Myy tai väkijoukon lapsi Keisarin Uudet vaatteet -sadussa. Haluan kuitenkin puolustaa lapsen oikeutta hiljaisuuteensa ja kiltteyteensäkin. Ja olenko aivan väärässä, kun minusta tuntuu, että pojan hiljaisuutta ja kiltteyttä katsotaan enemmän positiivisessa valossa kuin tytön? Hiljaiset pojat tunnutaan määriteltävän helpommin filosofisiksi mietiskelijöiksi, joiden hiljaisuus mielletään enemmän tiedostetuksi valinnaksi, kuin tyttöjen. Ikään kuin tyttöjen hiljaisuus olisi aina merkki liiasta kiltteydestä, alisteisesta asemasta ja heikkoudesta. Näitäkin tapauksia tietenkin on, niin kuin nyt Ninnin kohdalla, jonka hiljaisuus on rakentunut tukahdutettujen tunteiden ja ilmaisematta jääneiden ajatusten sijaisverhoksi. Ja onhan naisen ääni historiassa valitettavan usein kovin hiljaista, tai pikemminkin äänetöntä..
Siksi on ihanaa, että on olemassa yhteisöjä ja muumiperheitä, joiden pariin lapsi voi tulla eheytymään. Ja aikuisia, jotka ymmärtävät lapsen tarpeita ja hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän on, jotka eivät hätkähdä hänen erityislaatuisuuttaan, ja antavat sille sen tarvitseman tilan ja ajan. Kun ympäristö ei ole koko ajan muistuttamassa siitä, mikä toisesta pitäisi tuleman tai määrittelemässä mitä hän nyt on, voi kasvaa siksi miksi pitääkin - omaksi itsekseen.
Jee, Eläköön Muumiperhe!!! Ja lähimmäisen rakkaus!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti