"The multimedia dance play adapts Tove Jansson’s The Tales from the Moominvalley. The Finnish classic is given a family friendly contemporary dance makeover and won a Shanghai EXPO 2010 Culture Award." thatsmags.com

lauantai 20. helmikuuta 2010

Huomioita Osa 3: Onnistumisia

















Tätä taas.

Loistava viikko takana. Huomattavaa edistymistä. Myrsky-kohtaus kasvaa inhorealistisiin mittoihin. Jep. Mitä muuta? Pappa steppaa jo aika vakuuttavasti. Näkymätön lapsi katosi tosin koko viikoksi. Nähty puuhaamassa jotain kiinalaista objektia? Niin. Ja Pikku Myyllä on mahdollisesti ärhäkkä tonsilliitti.

Paljon irrallisuutta siis vielä. Pientä pöhöäkin. Pitäisi jotenkin runtata meitä kasaan. Hienovarainen runttaus voisi toimiakin. Mennä kasaan. Mietin, mistä Vilijonkkan Myrskyssä oikein olikaan kyse? Tajuaako otusparka pahimman painajaisensa muuttuvan tässä ihanimmaksi toiveekseen? Sitäkö se on? Että Vilijonkkan pitkän ja hontelon varren jatkeena on pää, ja päässä muodostuu ajatus:

"Tappion hetkellä muutun itseni kokoiseksi."


Niin. Näin kirjoittaa loistava lauluntekijä, kaima, ja vielä mitä kaikkea muuta, Samuli Putro, taannoisessa jutussaan Hesarissa. Mietin, että Putro pitäisi saada Hesarin vakituiseksi kolumnistiksi, sen verran viisaita hän kirjoittaa ja melkoisella tarkkanäköisyydellä ja henkilökohtaisuudella.

Samuli jatkaa: "Minä rakastan häviämistä. Toiseksi tulemista, kolmanneksi jäämistä ja varsinkin sijoja kolmekymmentäkuusi viiva kahdeksankymmentä. Minun tappiooni ei liity raivoa, vaan hiljainen tunne, joka täyttää mielen niin kuin usva täyttää laaksontapaisen tientaipaleella aamuyöstä."
(Samuli Putro HS 7.2.2010)

Tyrimisessä sinänsä ei ole tietenkään mitään ihmeellistä. Se mikä merkkaa on se miten tyrimisiinsä suhtautuu. Itse en voi sanoa, että olisin koskaan rakastanut häviämistä, ehkä jopa hieman päinvastoin. Vältellyt sitä. Provosoitunut kilvoittelemaan. Kukkoillut. Mutta opetellut, ja saanut oppia miten epävarmuudesta ja heikoilla olosta voi nousta jotain tärkeää, tärkeämpää kuin voittaminen. Putroa voi tietenkin lukea myös älyllisen ironian valossa. Että Putrokin siis sanoessaan rakastavansa häviämistä, inhoaa sitä ihan niin kuin muutkin. Enpä tiedä.

Että siis pullistelemme itsemme epänormaaleihin mittoihin, ja että paikkamme tulee meille osoittaman häviömme. Noin niinkuin raamatullisesti(...) Vai alettaisiinko ajatella tässä jotenkin lempeämmin itseämme ja muita kohtaan, että on ihan ok hävitä, kilvoitellakin, kunhan pysyy pelissä. Niin kuin Vilijonkka ja Kampsu myrskynsä silmässä.

Ja sitten alan miettiä tuota "Minun tappiooni ei liity raivoa, vaan hiljainen tunne, joka täyttää mielen niin kuin usva täyttää laaksontapaisen(...)", ja alan hahmotella karttaa maisemasta mielessäni, kaikista niistä paikoista, joissa on tuntenut olevansa turvassa tekemään virheitä ja epäonnistumaan, saamaan nenilleen ja kompuroimaan omissa valinnoissaan, kasvamaan ja kehittymään ja sitten mokaamaan taas. Eikä niitä paikkoja ole monta.

Kävisikö tässä nyt sitten mielenmaisema? Niitä paikkoja voisi olla lukuisia.

Terveiset täältä kaikilta. Tampereelta.


Samuli Roininen, tanssija-koreografi, Tanssiteatteri MD

Ei kommentteja: