"The multimedia dance play adapts Tove Jansson’s The Tales from the Moominvalley. The Finnish classic is given a family friendly contemporary dance makeover and won a Shanghai EXPO 2010 Culture Award." thatsmags.com

maanantai 30. marraskuuta 2009

Tanssivaan Muumilaaksoon tulossa diabolinen pandemonium!

Huhtikuussa 2010 tulee ensi-iltaan Tanssiteatteri MD:n Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kirjaan perustuva koko perheen tanssiteos, jossa avataan Janssonin teoksista tuttuja näkymättömyyden, toiseuden ja erilaisuuden teemoja. Tulossa on hurjan haastavan hauska projekti. Tätä kirjoittaessani olen kuitenkin vielä vähän ymmälläni.

Yritän ymmärtää sitä, miten Tove luo kuvituksissaan liikettä. Ja miten hän teksteissään karakterisoi eri henkilöhahmojen tyypillistä tapaa liikkua. Voisiko liike näyttämöllä lähteä liikkeen vaikutelmasta Janssonin viivassa? Tutkija Sirke Happonen kirjoittaa: ”tanssin liikekieli onkin lähellä kuvituksen tapaa ilmaista draamallisia jännitteitä, tunteita ja tapahtumia, tragiikkaa ja komiikkaa. Tanssin estetiikka sopii nähdäkseni myös kuvakirjan ja kuvitetun tekstin tarkasteluun, sillä sen avulla pääsee lähelle niitä alueita, joihin kuva ja sana kurkottavat yhdessä ja erikseen: tilaan, liikkeeseen ja henkilökuviin.” (Happonen, Sirke: Vilijonka ikkunassa – Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike. WSOY 2007)

Kysyn itseltäni, miksi hyvä lastenkulttuuri voi olla myöskin aikuisille sallittu. Miten Muumilaakson asukkaat reagoivat, kun laaksoon on tulossa jotain ihan kauheaa: ”diabolinen pandemonium”, tai Mörkö? Myrsky? Näkymätön jokin? Sillä niin kuin Tove kirjoittaa: ”Näkymättömän lapsen tavoin minun on opeteltava vihastumaan ja näyttämään se. Luultavasti näytän sitä alussa liikaakin ja siksi tarvitsen eristymisenvaraa. Toivottavasti minulle vähitellen kasvaa omat kasvot.”(Westin, Boel: Tove Jansson; Sanat, kuvat, elämä. Schildts 2007)

Miten minä tanssijana reagoin kaikkeen siihen ei-näkyvään, joka on elämässä alati läsnä? Nostanko vain tassut pystyyn ja vedän peiton korviin, vai alanko haroa ilmaa ja yrittää ymmärtää sitä, joka ei itseään selittele? Uskaltaisinko uskoa anarkiaan ja luottaa tässä omaan intuitiooni. Janssonin teoksissa annetaan välin sarkastinen kuva halustamme etsiä elämäämme uutta sisältöä ja rakentaa identiteettiämme kuvien, kertomusten ja jäljittelyn kautta.

Nyt iskee pieni pelko: Entä jos Tanssivan Muumilaakson väki onkin vain joukko aikuisia, jotka ovat kieltäytyneet järjestelemästä omia perintöastioitaan. Joukko heiluvia, ryömiviä, valssaavia otuksia, jotka käyvät kohti tornadoa toivoen että se heittää heidät sikin sokin pitkin meren rantaa. Kun loppuen lopuksi emme voi ikinä olla aivan varmoja siitä, katsommeko merta mantereelta käsin, vai seisommeko itse saarella.

Samuli Roininen, tanssija-koreografi, Tanssiteatteri MD
Teksti julkaistu aiemmin Nykytanssia Tampere -lehdessä 1/09

Ei kommentteja: